Kuinka ihmeessä me,
jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,
neuvolaa ja äityiysrahaa,
kuinka ihmeessä
me, jotka kasvoimme ilman lapsilisää,
päiväkotia ja leikkikoulua,
ilman vaippoja, muovia ja teippiä,
kuinka ihmeessä saatoimme oppia konttaamaan ja kävelemään
näin kauas ja kauan?
kuinka ihmeessä osasimme
leikkiä kävyillä, tikuilla ja sileillä kivillä
tietämättä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,
terapiasta ja paneelikeskusteluista, aiheena
”Lapsi ja kulttuuri,”
me, jotka paikatuin polvin
ja puupohjaisissa paperikengissämme
seisoimme silakka- ja perunajonossa sotavuosina,
me, jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa,
kirjoitimme vihkoihimme
ja luimme läksymme omista kirjoistamme,
perityistä taikka vanhana ostetuista,
vailla ilmaista kouluaamiaista ja koulukyytiä,
onnellisen tietämättömänä koulukypsyystesteistä,
kukista ja mehiläisistä,
ja opiskelulisistä?
Meillä ei ollut aavistustakaan
kuraattoreista, koulupsygologeista,
nuorisotiloista eikä kunnallisista lautakunnista.
Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
Miten ihmeessä olemme selvinneet hengissä
ja päässeet tähän asti?
Ja kuinka on mahdollista,
että meillä oli niin hauskaa?
Se on suorastaan uskomatonta!
Kirjoitus 1970-80 luvulla.